Kokemuksia ensimmäiseltä brevetiltä

Mika Helenius kirjoittaa kokemuksia ensimmäiseltä brevetiltään, Tuopin jäljet 200 km:lta.

Mun eka Brevet!

Noin kolme kesää aiemmin tein päätöksen ostaa kunnon maantiepyörä entisen retkipyörän loppuun kuluttua työmatkapyöräilyn ohessa. Päätös oli oikea. Ensimmäisenä kesänä mittariin pamahti n. 5000 km joista työmatkaa n. puolet, loput yksin suoritettujen retkipoljentojen myötä. Ilmoittauduin myös Tour de Helsinkiin 2013, mutta osallistuminen jäi flunssan takia.

Seuraavana kesänä kilometrejä kertyi maltillisemmin. Tour de Helsinkiin pääsi vihdoin osallistumaan 2014. Ryhmäajon salat aukesivat: Porukassa pääsee pidemmälle, kovempaa, helpommin. Työmatkat tuli taitettua läpi seuraavan olemattoman talven. Pyöräilystä oli tullut elämäntapa.

2015 kesän sateet ja kylmät kelit verottivat kilometrejä, sillä yksin on helppo jättää viikonloppulenkki tekemättä tekosyyn turvin. TdH 2015:n ilmoittautuminenkin jäi viimehetkille säiden takia. Onneksi lähdin mukaan. Tavoitteet paukkuivat yli keskinopeudella 32,15 koko reitti pysähtymättä läpi. Pyöräily on niin siistii. TdH 2015:n jälkeen tuntui, että pystyy mihin tahansa, siispä seuraavana lauantaina vahingossa huomattuani Yö-TdH:n olevan ”tänään”, ilmoittauduin mukaan tietämättä yö-pyöräilystä mitään. Samalla löysin vahingossa yö-TdH:n järjestäjän Randonneurs Finlandin Facebook sivut. Lueskelin hämmentyneenä täysin itselle tuntemattomasta pyöräilymuodosta. Mikä ihmeen Brevet?

Yö-TdH sujahti kuin itsestään. Mieli ja keho tahtoivat lisää. Seuraava juttu, jonka Randonneurs:n sivuilta löysin oli 12.-13.9. poljettava kauden päättävä Tuopin Jäljet 200km Brevet. Seuraava rima oli jo alitajunnassa asetettu. Uusi matkaennätys tulisi rikottua Keppanakellarilla käväisten. Edellinen ennätys edelliseltä kesältä oli yksin poljettu Hki-Tre 187km. Nyt mentäisiin teoriassa yksin, käytännössä ehkä porukalla. Realismi kuitenkin pakotti tiedustelemaan järjestäjältä hieman lisää. Onko tällainen noviisi yksin sotkija tervetullut joukon tapahtumaan, jossa kaverit siirtää ketjua mm. Pariisi-Brest-Pariisi 1200km vedoilla, hulluimmat 4000km kisoissa? Järjestäjän rohkaisemana päätän yrittää itseni ylittämistä tänä kesänä jo toistamiseen, vieläpä kahden viikon sisään.

Lähtö alkoi lähestyä ja mielessä pyöri miljoona kysymystä. Suurin haaste oli keksiä varustus mukaan. Lähtö klo 15 n. 18 asteessa, paluu yöllä n. 8 asteessa. Yksi brevettien eroista muihin kilpailu ja kuntotapahtumiin nähden on ulkopuolisen huollon puuttuminen. Kaikki tarvittava tuli itse raahata mukana tai ostaa matkan varrelta. Ratkaisuna varuste ongelmaan kasa nippusiteitä ja lisävaatteet stongaan kiinni valojen, mittareiden ja kännykkätelineen sekaan. Lauantai-aamu meni nestettä tankkaillessa ja puuroa syöden. Olen havainnut kaurapuuron olevan varma hiilaripommi, joka ei nouse suorituksen aikana kurkkuun, vaikka syöminen jäisi viimetippaan. taskut täyteen energiageelejä ja pari banaania, pullot täyteen urheilujuomaa ja yksi pussi mukaan paluumatkaa varten. Vararengas ja työkalut satulan alle. Kyyti Eläintarhan Nesteelle autolla energiat itse suoritukseen säästäen.

Lähdössä täytettiin Brevet-kortti, johon merkittiin omien tietojen lisäksi lähtöpaikka, kontrolli Keppanakellari, maali sekä itselle ehkä tärkeimpänä ruksi kohtaan: Kyllä, haluan suorituksesta maksullisen mitalin. Korttiin tulisi merkinnät matkasta leimoilla ja virallisilla suoritusajoilla, jotta pystytään toteamaan kilpailun ainoa tavoite, aikarajassa pysyminen. Brevetin hienous onkin juuri se, että kyseessä ei ole muiden osallistujien kanssa kilpaileminen, vaan itsensä voittaminen ajamalla ennalta määrätty matka myös ennalta määrätyn aikarajan puitteissa. Tällä 200km matkalla aikaa olisi 13,5 tuntia.

Alkumatka poljettiin Bemböleen asti porukassa, jonka jälkeen alkoi vapaavauhtinen itsenäinen tielistan avulla navigointi kohti taukopaikkaa. En luottanut omiin suunnistustaitoihin vaikka olin varustautunut kahdella puhelimella karttasovelluksineen ja tutustunut reittiin ennalta, joten päätin pyrkiä pysymään porukan mukana niin pitkälle, kuin suinkin mahdollista. Vauhti tuntui alusta asti hieman kovalta, mutta porukan tuoma ilmanvastuksen kääntäminen eteenpäin työntäväksi voimaksi loi uskoa hengissä reitistä selviämiseen. Keskinopeus taukopaikalle 96 kilometrin matkalla oli 31km/h luokkaa. Pitkään vetäjänä viihtyneiden kokeneempien teräsjalkojen ansiosta sain hyödynnettyä imua lähes koko matkan joutuessani ainoastaan lopun 10km aikana vetäjän tontille. Vauhti oli hurjaa koko menomatkan, joten mieleen hiipi väkisinkin ajatus siitä, että paukkuja hieman pidemmälle paluumatkalle olisi tuhlattu jo ennen taukoa.

Keppanakellariin saavuttiin lähes yhtenä ryhmänä muutamaa vauhdista pudonnutta lukuun ottamatta. Onnistuin välttämään tuntemattomalla seudulla paperilappusen kanssa suunnistamisen. Ruksi seinään. Lauantai-illan kunniaksi parikymmenpäinen lycrapöksyinen joukkomme ei ollut ravintolan ainoita asiakkaita. Keittiössä kuulemma oli yli tunnin jono. Siitä huolimatta tämä joukkio oli aikeissa syödä pihvit ranskalaisilla ja huuhtoa ne alas huurteisella talon loputtomasta valikoimasta. Noviisi on ilmeisesti ihan kujalla pyörälenkille soveltuvasta ravinnosta. Yritin pitää eväät urheilullisina, löysin vitriinistä karjalanpiirakan munavoilla, tiskiltä purkin suolasia Pringlesejä, lisäksi 15 palaa sokeria kokiksen muodossa sekä tuoppi vettä. Nautin myös selästä löytyneet banaanit tauon aikana. Okei, otin sen yhden tuopin, olihan tarjolla hyväksi havaittua Hollantilaistakin ja paluumatkan alkuun olisi aikaa ilmeisesti vähintään tunti. Ravinnosta puheen ollen olen noviisina pannut merkille kasassa polkijoiden kummallisia evästystapoja. Ilmeisesti olen ainoastaan markkinointikoneiston uhri, kun itse yritän kerätä matkalla palavaa energiaa takaisin säännöllisellä geeli ja juomatankkauksella läpi suorituksen? Tulomatkalla näytti siltä, ettei juuri kukaan muu kumoa juomapullojaan yhtä kiivaasti, kuin minä energia geeleistä puhumattakaan? Mistä nämä turbojalat oikein energiansa kasaavat? Vai onko omasta mielestäni hyvä peruskuntoni ollut vain harhakuvitelmaa?

Tauko oli ohi ja varusteiden lisäyksen jälkeen matka jatkui luojan kiitos edelleen ryhmässä. Jos en valoisallakaan olisi yksin löytänyt perille, pimeys ei ainakaan olisi helpottanut paluuta, joka kaiken lisäksi tehtäisiin eri reittiä. Pysy siis ryhmässä hinnalla millä hyvänsä, ajattelin. Kokeneemmat vakuuttelivat tauolla, että pimeässä paluu olisi automaattisesti hitaampaa, joten ei sulla hätää. Uskoin. Luotin myös siihen ennakkoluuloon, jonka ryhmän keski-ikä oli jo aiemmin luonut alitajunnassani. Kyllä mä näille pärjään.

Ensimmäinen stoppi tulikin jo alle kymmenessä kilometrissä, ns. biologinen tauko. Matka jatkui, kunnes muutama kilometri oli menty ja rengasrikko pysäyttää letkan. Vaikka kyseessä on yksilösuoritteeseen perustuva ajo, porukkahengessä odotellaan renkaanvaihto valmiiksi. Muutama ajaja päättää lähteä edeltä. Heitä emme enää matkalla tavoita. Rengas vaihdettu ja matka jatkuu. Vauhti tuntuu olevan ennakoitua reippaampi, mutta viileä ilma antaa hyvän syyn polkea hieman reippaammin. Itselläni on tosin aivan liikaa päällä ja hiki tulee väkisin. Toisaalta yöllä porukassa ajamisen hienot puolet alkavat hiljalleen tulla esiin. Ei turhaa liikennettä, pyörävalojen luoma alati elävä valopatsas piirtyy vaihtuvaan maisemaan kuin taideteoksessa, mukavaa rupatella pyöräilyn loputtomasta aihelistasta, välillä varusteista, välillä poljetuista reiteistä. Sosiaalista jos mikä. Pimeys avittaa myös huijaamaan mieltä, sillä mittareita on turha vilkuilla vauhdin selvittämiseksi. Takaraivossa ainoastaan ajatus: ”Pysy porukan mukana, et joudu suunnistamaan!”

Reitti vaihtelee lähes uudesta asfaltista kilometrien pituisiin, loputtomalta tuntuvaa tärinäraitaa muistuttaviin, osuuksiin. Ennakkotiedoissa on myös pätkä, jolla on sorapäällysteisiä osuuksia. Miten käy 23mm 8,5bar kumien, mietin mielessäni, mutta piiloudun noviisistatukseni taakse ja luotan kokeneempien reitinsuunnittelijoiden ammattitaitoon, onhan pääjärjestäjällä Mäkipään Mikolla tältä kesältä jo ainakin 6500km takana vain kahden kilpailun tiimoilta pelkästään.

Koittaa soraosuuksien aika. Luotan kokeneempiin ja annan palaa. Kärki ei tunnu hidastelevan. Isot kivenmurikat sinkoilevat renkaista ja pystyssä pysymisestä tulee prioriteettilistan päälimmäinen aihe. Kärki ei onneksi pääse karkaamaan soran vaihtuessa välillä asfaltiksi ja taas takaisin sorapätkäksi. Kauanko tätä kestää? RENGAS! kuuluu huuto takaa, hidastamme vauhtia, lopulta pysähdymme odottamaan. Yhteishenki ei katoa, kaveria ei jätetä. Odotellessa vierustoveri toteaa myös takarenkaan olevan puhki. Noviisi heittää vitsiksi, onhan epäonnisella porukan ainoa sinkula = yksivaihteinen. ”Tää on just tätä, kun amatöörit tulee yksvaihteisella ammattilaisten sekaan!” Nauru keventää tunnelmaa. Sama kaveri oli kuulemma Paris-Brest-Pariisin 1200km brevetin nopein suomalainen, samalla pyörällä. TÄH? Hetken päästä Noviisin vieressä oleva alkaa ihmetellä pihisevää ääntä lähistöllä? Klovni sai nilkoilleen. Noviisin takakumin sihinä tietää asetelman porukan humoristina saaneen radikaalin käänteen pahimmalla mahdollisella tavalla. Yhteishenki on silti edelleen raudanluja, sillä omakin rengas vaihtuu melko nopeasti säkkipimeydestä huolimatta, onhan meillä pyörissä lumeneja vaikka maiseman maalaukseen. Onneksemme kaikki kolme rengasrikkoa tapahtuu samaan aikaan ja tauko ei veny turhan pitkäksi. Soraosuudetkin jäävät vihdoin taakse ja matka pääsee jatkumaan upeita pikkuteitä pitkin kohti Helsinkiä.

Noviisi putoaa säännöllisesti kartalta ja löytää itsensä välillä Karkkilasta, välillä Vihdistä. Maisemien katselu säkkipimeässä on turhaa ja vauhdin pysyessä ennakoitua kovempana alkaa energiavarastojen lisäämiseen varatut geelit ja juoma huveta. Elimistö tuo hiljalleen esille oman mielipiteensä pitkänmatkanpyöräilyä kohtaan. Tärisevä asfalttipätkä moukaroi väsyneitä käsivarsia kuin kivisade. Niska alkaa jumiutua viimasta, hartiat seuraavat perässä. Tiiviissä porukassa ajaminen varsinkin pimeällä luo lisäjännitteitä kroppaan. Skarppina täytyy olla kokoajan. Väsymys lisää virheiden mahdollisuutta. Venyttely porukan keskellä on vaarallista varsinkin pimeässä. Siirryn joukon hännille ojentamaan väsynyttä kehoani. Muodostuu toinen ongelma, mukana pysyminen vaikeutuu. Jalat aloittavat hiljaisen valitusvirtensä. Virsi kovenee jokaisessa ylämäessä uudelle tasolle. Päätän mielessäni ettei periksi anneta. Pystyt siihen, enää 50km? Tuntuu siltä, kun joku olisi piruuttaan lisännyt matkan varrelle tasaisin väliajoin mäkiä kokeillakseen rajojani ihan kirjaimellisesti. Elimistössä henki ja ruumis alkavat taistella tosissaan. En ole koskaan ennen tuntenut yhtä kovaa taistelua sisälläni. Mielessäni mietin mitä tapahtuisi, jos henkisesti antaisin nyt periksi? Irtoaisivatko kädet? Oksentaisinko? Laskisinko alleni? Kramppaisivatko jalkani lopullisesti lukkoon? Repeäisivätkö taistelevat keuhkoni? Pyörtyisinkö vauhdissa? Tai vaihtoehtoisesti mikä edellä mainituista tapahtuisi ensimmäiseksi? Päätin jatkaa taistelua…

…Kunnes epäonni iskee jälleen. Jorvin sairaalan jälkeen pimeys ja väsymys yhdistettynä kuoppaan tiessä ja mahdollisesti liian vähän täytetyn takarenkaan ominaisuuksiin aiheuttavat yhteistuumin pamauksen. ”Peli on selvä” – ajattelen. Ainoa varakumini meni jo soraosuuksilla, kroppani on hämärän rajamailla hajoamispisteessä, kisani päättyy tähän. Porukka pysähtyy, ilmoitan ongelmani ja hetkessä ilmestyy auttava käsi varakumia tarjoten. Pääsen ehkä sittenkin maaliin. Olen rättiväsynyt ja roikkunut ajoturvallisuutta uhmaten kasan seassa viimeiset 50km lähes Leppävaaraan asti. Nyt on aika kiittää ja toivottaa muille hyvää matkaa. Älkää jääkö odottamaan, tiedän että NYT KESTÄÄ renkaanvaihto. Joku kysyy vielä varmistukseksi, että mites pumppu? vastaan, että minulta löytyy kyllä. Varmistan reitin Mikolta, jotta varmasti löydän yksin perille. Muut lähtevät, kaivan työkalut esiin ja alan katuvalon turvin vaihtamaan rengasta. Ainakin saan tauon itselleni. Samassa kaivaessani pumpun taskusta huomaan sen olevan kahdessa osassa ilman pumppaavaa vaikutusta. Takaiskujen tulva ei näytä loppuvan. Mitäs nyt? Nytkö se sitten oli tässä? Ensimmäinen ja viimeinen Brevettini päättyy, en edes tiedä kuinka monta kilometriä ennen maalia? Olinko yksinkertaisesti haukannut liian ison palan? Päätän yrittää vielä. Saan pumpun purettua vielä useampaan osaan, laitan kaikki jumissa olevat jäseneni ristiin ja kasaan pumpun uudestaan. TOIMII! Voimat eivät tahdo riittää pumpun pitämiseen venttiilillä. Saan vaivoin ilmaa renkaaseen mielestäni tarpeeksi suorittaakseni loppumatkan hitaasti ajaen varoen töyssyjä. Vilkaisen kelloa en enää muista mitä se näytti, mutta laskeskelin loppumatkaan käytettävissä olevan ajan olevan kolmen tunnin luokkaa. Aion mennä maaliin vaikka taluttaen.

Navigoin itseni hissukseen Leppävaarasta Pitäjänmäkeen. Lisähaasteen tuo väsymyksen pakottama tarve polkea pyöräteitä pitkin. Tieopasteiden seuraaminen tuntemattomilla pyöräteillä vaikeutuu ja mm. Sellon nurkilla tulee ylimääräisiä ”tonne-eiku-tänne-eiku” -seilailuja ali- ja ylikulkuviidakossa. Tarkistan virransäästötilassa painivan kännykän avulla kartalta suuntaa useampaan otteeseen. Voimat alkavat hitaasta vauhdista huolimatta loppua taas. Pelastukseni monen suljetun hampurilaisbaarin jälkeen löytyy Pitskusta, Pub Salud:sta. Ostan juomapulloni täyteen sokeria kokiksen muodossa. Päätän ohittaa loput mäet ja seurata maaliin Mannerheimintietä pitkin. Valinta on oikea. Kaartaessani Eläintarhan Nesteen pihaan näen kasan ”pelleliiveihin” pukeutuneita trikoopöksyjä. Koen elämäni palkitsevimmat aplodit onnitteluhuutojen säestämänä. Tunne on taivaallinen. Tein sen. Olen viimeinen, mutta olo on kuin voittajalla. Sehän breveteissä parasta onkin, kaikki ovat voittajia, jotka aikarajasta selviävät. Maltan tuskin odottaa etukäteen tilaamaani mitalia. Nyt hymyilyttää.

Kotiutuminen sujuu kuin tanssi euforisessa hurmostilassa. 13km lisäetappi kotiin lentää kuin itsestään. Pyöräily on parasta mitä tiedän ja tuntuu, että oikea ”kilpailumuoto” on juuri löytynyt. Brevetin nerokkuus on siinä, että voi itse asettaa rimat haluamalleen tasolle, eikä tarvitse kilpailla kuin itsensä kanssa. Silti pääsee nauttimaan ryhmässä ajamisesta ja ryhmähengestä, joka pyöräilyssä on upealla tasolla. Apua saa ennen, kun ehtii sitä pyytää. Tällainen oli mun eka Brevet. Eikä varmasti jäänyt viimeiseksi.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *